iltasadut

Sienimetsässä

Oli syksyinen lauantaiaamu. Koko viikon oli satanut, mutta nyt aurinko
paistoi kuulaasti saaden puiden värikkäät lehdet hehkumaan. Henri ja Hanna
istuivat aamupalapöydässä. Molemmat kauhoivat puurojaan vauhdilla, sillä
syömisen jälkeen he lähtisivät sieniä keräämään.
- Haluatteko makkarasämpylää vai laitetaanko kinkkua, kysyi äiti.
- Makkaraa, huusi Henri.
- Kinkkua, huusi Hanna.
- Selvä, teen molempia ja termoskannuun laitan kuumaa mehua, äiti vastasi
hymyillen.

Ei aikaakaan, kun HIPOt jo olivat eteisessä kiskomassa saappaita jalkoihinsa.
- Minä kannan sienikoria, sanoi Hanna.
- Selvä, vastasi Henri, minä kannan sitten eväsreppua.
- Muistakaa olla varovaisia sieniveitsen kanssa, huusi äiti keittiöstä.
- Joo, huusivat Henri ja Hanna vastaukseksi.
Hanna avasi ulko-oven ja oli astumassa ulos, kun Henri läpsäisi otsaansa:
- Meinasin kokonaan unohtaa sienioppaan, hän sanoi ja lähti hakemaan sitä.
- Onhan nyt kaikki, kysyi Hanna.
- On, vastasi Henri.

Ilmassa tuoksui syksy, kun Henri ja Hanna kävelivät pihan poikki kohti metsää.
- Eli sienet, joista tulee maitoa, ovat syötäviä, muisteli Hanna.
- Joo, Henri sanoi hajamielisesti ja katsoi ympärilleen. Hän halusi löytää
ensimmäisen sienen.
Hän huomasikin kauniin punaisen sienen, jonka lakilla oli jotakin valkoista,
mikä näytti ihan samalta kuin pullan päällä oleva raesokeri:
- Katso Hanna kuinka kaunis, hän huudahti.
- Onhan se kaunis, mutta se on kärpässieni, ja ne ovat myrkyllisiä, vastasi
Hanna.
- Hö, kyllä minä sen tiedän, vastasi Henri.
Samalla hetekellä molemmat huomasivat täydellisen tatin. He menivät sen luo.
Hanna ojensi kätensä repiäkseen tatin irti maasta, kun sen lakin alta alkoi
kuulua surkeaa nyyhkytystä. Henri ja Hanna katsoivat toisiaan. Hanna veti
kätensä pois ja nyyhkytys lakkasi. Mutta saman tien, kun hän taas ojentautui
ottamaan tatin maasta, alkoi sen lakin alta kuulua porua.

Henri ja Hanna menivät polvilleen tatin viereen ja kurkistivat varovasti sen
lakin alle. Siellä he näkivät surkean etanan, jonka silmät olivat ihan
punaiset itkemisestä.
- Hei, sanoi Hanna varovasti.
Etana nosti päätään, vetäisi syvään henkeä ja huokaisi.
- Mikä hätänä, kysyi Henri.
- Kiipesin tuon komean ohdakkeen vartta, kun äkkiä tipuin ja kun tulin taas
tollkkuihini oli minun kotikotiloni kadonnut, nyyhkytti etana.
- No harmi, sanoi Hanna otsa rypyssä, entä jos me yrittäisimme löytää sen?
- Se olisi kivaa, mutta mahtaako löytyä, vastasi etana surkeana.
- Etsi sinä sieltä, niin minä etsin täältä, Henri sanoi.

HIPOt löysivät kotilon näköisiä kiviä ja yhden kotilonkin, mutta sen sisällä
asusti jo toinen etana. He katsoivat sammalen sekaan ja tippuneiden lehtin
alle, mutta kotiloa ei näkynyt missään.
- Auts, mikä kumma... ihmetteli Henri.
Hän oli kävellyt päin ohdaketta ja sen piikit pistivät hänen kättään.
Hanna tuli katsomaan miten kävi:
- Oi kissan viikset, hän huudahti.
Siinä se oli, etanan kotilo, roikkui ohdakkeen haaran kärjessä!

He veivät kotilon etanalle, joka oli niin iloinen, ettei meinannut
pysyä nahoissaan:
- Miten minä tämän oikein korvaisin, se ihmetteli, nyt tiedän! Näytän teille
maailman parhaan sienipaikan!
Jotta he pääsivät paikalle nopeammin Hanna otti etanan varovasti käteensä
ja etana neuvoi, mihin piti mennä. Ja voi miten ihania karvarouskuja ja
voitatteja siellä olikaan! Syötyään eväänsä he keräsivät korinsa täyteen
sieniä ja lähtivät sitten kotiin. Etana taas järjesti oman kotinsa kuntoon
mylläkän jäljiltä ja lähti hitaasti kohti uusia seikkailuja.

Sen pituinen se!